Verkkaista elämää kukonlaulun tahtiin

Aurinko porottaa siniseltä taivaalta, muutama kana tepastelee pihamaalla lehmien märehtiessä edessä avautuvalla nurmialueella, joka maalikehikoista päätellen on myös jalkapallokenttä. Vasemmalla näkyy harmaita taloja vieri vieressä. Jos oikein kovasti keskittyy, voi tuntea kevyen ja lämpimän tuulen henkäyksen silloin tällöin. Sirkat sirittävät ja kukko kiekuu. Istun kuistilla pienessä indonesialaisessa kylässä ja ihastelen eteeni aukeavaa maisemaa. Vuoret kehystävät pientä talojen ryhmittymää ja antavat suojaa kylää ympäröiville riisipelloille.

Matka kaupungista kylään kesti useamman tunnin. Riisipeltojen halki viilettäessämme nautiskelin aamupalaksi kirkkaan vihreäksi värjättyyn lättyyn käärittyä kookosta. Riisipellot vaihtuivat pian vuoristotiehen ja lopulta hiekkatiehen, jota voisi verrata hyvin heikoksi mökkitieksi. Tie kiemurteli useiden kylien läpi ja ylitimme monen monta jokea ja puroa – välillä siltaa pitkin ja välillä vain suoraan veden läpi ajaen.

Aurinko oli jo korkealla eikä enää niin lempeä, kun saavuimme perille kylään, joka levittäytyi eteen tien molemmin puolin. Värittömiä harmaita puutaloja, joiden reunustalla riippui värikkäitä pyykkejä. Muutamia isompia kivitaloja. Vuoret piirsivät kylälle kehykset. Tiellä liikkui vain muutamia ihmisiä. Seurakunnan pastori oli kotinsa kuistilla korjaamassa moottoripyörää ja tuli kädet öljyisenä tervehtimään meitä perheensä kanssa ohjaten meidät majapaikkaamme, jossa saimme sydämellisen vastaanoton ja kupin teetä käteemme. Oviaukosta kurkki varovaisia ja innostuneita lapsosia. Muutamien minuuttien kuluttua istuin jo terassilla lasten kanssa opettaen vähän englantia ja opetellen heidän äidinkieltään.

Osana yhteisöä

Pääasiassa olin mukana pyhäkoulunopettajien Sulinama-järjestön pitämissä työpajoissa, lähinnä tosin tarkkailijan roolissa. Kuitenkin koin ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni olla läsnä ja antaa aikaani kyläyhteisölle vastaamalla niihin tuhansiin kysymyksiin, joita heillä oli ja vastaavasti kysyä heiltä kysymyksiä heidän kulttuuristaan.

Istuin usein pitkään lasten kanssa kuistin oviaukossa opetellen kalumpangia ja opettaen heille numeroita suomeksi. Kukko muistutti toisinaan olemassaolostaan kiekaisulla. Lasten into oppia uutta oli käsinkosketeltavaa. Alun jännitys oli karissut ja muutamien rohkeimpien ja puheliaampien lasten johdolla muutkin, myös aikuiset, uskaltautuivat sanomaan niitä muutamia englanninkielisiä sanoja, joita osasivat. Kielimuurista huolimatta kommunikoimme joko tulkin avulla tai välillä vähän luovemmin. Kun sanat eivät riittäneet, näyteltiin puolin jos toisin.

Viiden päivän mittainen vierailu tuli lopulta päätökseensä. Vierailu kylässä oli täynnä uusia kokemuksia. Se oli omalla tavallaan raskasta, mutta samalla antoisaa. Vaikka olinkin tutustumassa projektiin ja tukemassa pyhäkoulunopettajia, sain myös itse paljon. Tuo vuorten ympäröimä kylä on vieraanvarainen ja itsenäinen yhteisö, jolla on oma kulttuuri. Olen kiitollinen, että sain olla osana sitä tuon lyhyen ajan. Uskon, että Sulinaman tiimin ja pyhäkoulunopettajien yhteistyö tulee olemaan siunauksena seurakunnille ja erityisesti pyhäkoululaisille.

Aikaisin aamulla oli aika jättää kylä taakse.

“Please. Don´t forget me.”

“No. I won´t forget anyone of you.”

 

Kirjoittaja oli huhti- ja toukokuun vaihteessa vierailulla Indonesiassa  Yayasan Sulinaman työntekijöiden kanssa. Wycliffe Raamatunkääntäjät tukee yhteistyössä paikallisten seurakuntien kanssa aloitettua äidinkielistä pyhäkoulutoimintaa.