Vastaako kukaan?

Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, ja menimme sunnuntain jumalanpalvelukseen. Sitä nyt mitenkään suuremmin pohtimatta, oli suorastaan helpottavaa jättää lapset pyhäkouluun ja kuunnella  itse rauhassa jumalanpalveluksessa. Sen vaan tiesi, että lasten oli siellä hyvä olla, ja se on niille hyvä juttu.

Jälkeenpäin, muistellessani noita aikoja, olen huomannut, että siellä seurakunnan ”lastenhoidossa” käytiin usein keskusteluja elämän suurista kysymyksistä, joita sitten usein kotona jatkettiin. Omat lapseni pohtivat esimerkiksi maailman alkuun liittyviä kysymyksiä: ”jos ei ollut mitään, niin mistä se atomi tuli, joka sitten räjähti, oliko se kuitenkin Jumala, joka teki sen atomin” tai ”kuka sen Aatamin ja Eevan elämän kuvasi, kun siellä oli vaan ne kaksi”. 

Myös rukous oli luonnollinen osa lasteni arkea. He puhuivat asioitaan Jumalalle usein ja ei vähiten silloin, kun oli tarvetta yliluonnolliseen ihmeeseen. Esimerkiksi kerran, kun olimme jouluna maassa, jossa harvoin sataa lunta. Nelivuotiaan mielestä joulu on pilalla, jos ei saada lunta. Niinpä hän pyysi sitä hyvin vakuuttavin sanoin Taivaan Isältä. Ja mitä tapahtuikaan, aatonaaton aamuna maassa oli puoli metriä lunta.

Lapsillamme oli mahdollisuus kuulla, oppia ja keskustella elämän tärkeistä kysymyksistä jo varhaislapsuudessa ja syventää Jumalan tuntemistaan rippileirillä. Mutta tämä itsestäänselvyys on oikeastaan harvinaista monissa maissa. Kansat, jotka ovat heikossa asemassa kielensä suhteen, kuulevat kristinuskon Jumalasta usein vieraalla kielellä. Silloin siitä ei osata puhua kovin syvällisesti, ja varsinkin lapsille Jumala jää täysin tuntemattomaksi. Vasta Raamatun kääntäminen tuo heille usein tullessaan sanaston ja käsitteet, joita sitten aikanaan voidaan käyttää pohdittaessa elämän tärkeitä kysymyksiä.

Indonesiassa on paljon lapsia, jotka eivät koskaan pääse esittämään näitä elämän tärkeitä kysymyksiä isälleen. Yksi iso este on kielimuuri, jonka vuoksi asioille ei ole edes sanastoa kielellä, jota lapset osaavat. Lisäksi kulttuuri on omaksunut vahvasti ajatuksen, että Raamatun asiat ovat niin tärkeitä, ettei niistä ylipäätään voi puhua kansan kielellä. Sana Lapsille -työn tavoitteena on olla muuttamassa tätä haitallista toimintamallia.

Äidinkielinen pyhis ei ole vain kiva ajanviete lapsille sillä välin, kun aikuiset ovat jumalanpalveluksessa, vaan lapset oppivat tuntemaan siellä Taivaan Isän.

Toiveeni on, että Kalumpangin ja Moan lapset voivat mennä tänä päivänä kirkosta kotiin ja esittää isälleen kysymyksiä, jotka askarruttavat jumalanpalveluksen jälkeen. Ja kun mieltä painaa murhe, niin he tietävät, miten puhua Taivaan Isälle.

Jouni Mäkelä