…koska meillä on jo

“Äiti, äiti! Mennään jo!” Tuon lauseen muistan toistaneeni usein sunnuntaiaamuisin, kun oli aika lähteä pyhäkouluun. Saman lauseen sanoin myös ennen lasten kuoroharjoituksia ja erilaisia seurakunnan kerhoja. Äitihän tuli. Äiti vei ja huolehti, että pääsin pyhäkouluun, seurakuntaan, Jumalan sanan äärelle. Mutta entä, jos pyhistä ei olisi ollut? Tai jos se olisikin ollut kielellä, jota en täysin ymmärrä. Vaikkapa viroksi. Teretulemast!

Koen itseni etuoikeutetuksi siinä mielessä, että olen pienestä pitäen päässyt pyhäkouluun ja voinut sitä kautta muodostaa ensinnäkin suhteen Jeesukseen ystävänä, koska Jumalan rakkaudesta on kerrottu kielellä ja tavalla, jotka olivat lapselle ymmärrettäviä. Lisäksi olen saanut luoda suhteita ikätovereihin ja seurakuntaan. Olen löytänyt jo varhaisessa vaiheessa yhteyden, josta edelleen haluan pitää kiinni.

Seurakunnassa käymisen mielekkyydellä on paljon tekemistä ihmissuhteiden ja kuulumisen tunteen kanssa. Jos en omistaisi ystäviä, haluaisinko mennä seurakuntaan niin usein? Toisaalta, jos en ymmärtäisi puhuttua kieltä, tuntisinko kuuluvani joukkoon? Voisinko rakentaa ystävä- tai isäsuhdetta Taivaallisen Isän kanssa? Ehkä, mutta en varmastikaan samalla tavalla kuin toiminnassa, joka on kohdistettu juuri minun ikäisilleni – kielellä, jota ymmärrän ja tavalla, jota ymmärrän.

Äidinkielinen pyhäkoulu voi olla avain seurakuntayhteyden ja jumalasuhteen syntymiselle jo lapsuudessa ja kantaa hyvin pitkälle.

Jeesuskin siunasi lapsia. Haastankin meistä jokaisen olemaan siunauksena lapsille, koska olemme itse saaneet kokea samaa elämässämme.

Milka
Kirjoittaja on toiminut pyhäkoulun opettajana vuodesta 2003